keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Koulutusta tulevaisuuteen



Olipas leiri. Lyötiin Hellun kanssa toisiamme runsaasti päähän lähitilanteissa. Veikkaan että lyhytkätisempänä hyypiönä minuun kopsahteli enemmän. Sen siitä saa kun antaa tunteen päästä voitolle kylmästä järjestä. Ei ollut kaunista, mutta ainakin tuli altistusta rysytilanteista, ja muutama onnistuminenkin! Kaiken kaikkiaan leiri sujui oikein hyvin, olemuksessa säilyi hyvä rentous lähes koko leirin ajan, ja kevyissä sparripätkissä tuli hyviä oivalluksia jälkitilanteista. Jalkatekniikatkin toimivat paikoin oikein kivasti!

Treenien lisäksi leirillä oli koulutus sosiaalisen median hyödyntämisestä markkinoinnissa ja siten sponsorien hankinnassa. Tuli kyllä vallan mainioon saumaan! Sosiaalisen median temmellyskenttä, joka tähän asti on pysynyt melko vieraana, avautui Future-koulutuksessa melko lailla. Sain paljon käytännöllisiä vinkkejä sen hyödyntämiseen. Nyt osaan myydä itseäni hitusen paremmin. Nice. En muuten käyttänyt tuota termiä vahingossa.

Luento aiheutti myös pikkiriikkisen ahdistuksen. Luvut siitä, kuinka moni ihminen minut tavoittaa eri medioiden kautta ovat pelottavia. Omalla kohdallanihan ne eivät edes ole suunnattoman suuria (vielä), mutta esimerkeissä mainittiin lukuisia alle 15-vuotiaita likantirrikoita ja pojanpalleroita joiden Facebooksivuilla/Youtubekanavilla on kymmeniätuhansia seuraajia ja tilaajia. Mitä niin suuri huomio tekee ihmiselle, jonka persoonan kehitys on vielä niin auttamattomasti kesken? Hirvittää.

Samoin ahdistusta aiheutti erään videoblogin sisällön esittely. Visuaalisesti ihan kivan näköistä meininkiä, mutta juttua kuunnellessa hengittäminen kävi vaikeaksi. Meneekö kauneus ja kuvauksellinen osaaminen pureskeltavan sisällön ohi? Ilmeisesti ainakin suuria yleisöjä haviteltaessa. Pirtelö kivassa purkissa uppoaa paremmin kuin tosi hyvä tikkari tylsässä kääreessä.

Minun pitänee kääriä tikkarini kauniimmin ja tyrkyttää niitä enemmän.




torstai 17. syyskuuta 2015

Ryysyjä

NYT HARMITTAAA! Kirjoitin tekstin, hyvän sellaisen ja koskin jotain paholaisesta tulevaa nappia ja kaikki hävisi. Ai tallensinko välissä? Nössöjen hommaa.

En revi tietokonettani irti ja heitä sitä pääkirjaston lasi-ikkunan läpi tai potkaise viereisestä kirjahyllystä kaikkia kirjoja käytävllä sillä olen kypsä ihminen. Hengitän syvään ja aloitan alusta, ja olen nössö ja tallennan tulevan tekstin aina välillä. Noin. Ensimmäinen vellihousutallennus tehty.

Euran Karateseuran dreamteam. Sistersit ottelivat hienosti!
Neideistä on helppo olla NIIIN ylpeä.
Mömmmöömmööö! Tampereelta tuli kultaa jeejjeejee. Oli kyllä kerrassaan mukavaa saada vahvistusta mainiosti alkaneelle kaudelle nappaamalla kultainen mitali avoimesta sarjasta. Arvostan voittoa kovasti, sillä se vaati otteluvoitot varsin laadukkaista naisista. Melis ja Helena ovat molemmat kovia kansainvälisiä ottelijoita, Helena kaksinkertainen EM-pronssimitalisti naisten +68kg sarjassa ja Melis viime MM-kisoissa sijalla 7. Näissä kotimaan karkeloissa onni vaihtelee, ja viime lauantain oli minun päiväni. Esiinnyin tatamilla itsevarmasti, ja uskon sen olleen avain menestykseen. Paljon löytyy kehitettävää ja se on upeaa! Tulevaisuus on varsin valoisa kun tietää, että voi olla vielä hurjasti parempi.


Ystävä kävi kuvailemassa eilen treenisalilla.
Videomateriaalia tuli vaikka kuinka!
Huomenna on lähtö pitkästä aikaa maajoukkueleirille Pajulahteen, ja olen todella innoissani. Pääsen mainioiden tyyppien kanssa treenaamaan kisoista esiinnousseita asioita. Helenan kanssa tuskailimme Tampereella esimerkiksi rysytilanteiden jälkeisten hetkien hoitoa. Sössimme niissä molemmat, vaikka asiasta on meuhottu vaikka kuinka! Nyt on loistava hetki päästä treenaamaan niitä yhdessä. Paljon toistoa oikeista toimintamalleista, niin luulisi asian iskostuvan vähän hitaammaankin yksilön kaaliin.

Se karatemouhtuksesta. Sain tänään tyhjennettyä vaatekaappiani. Olen minä aika hamsteri. UFFista löytyneiden villapaitojen on pyörittävä kaapissa vähintään kolme vuotta ennen kuin niistä tohtii luopua. Raastavaa se oli yhä. Tieto siitä, että vaatteet menevät niitä enemmän tarvitseville auttoi vain vähän. Medisiinalla (Lääkiksen kampus, siis koulu jossa käyn tällä hetkellä vain syömässä lounasta) on SPR:n vaatekeräys Turkuun saapuneita pakolaisia varten. Heillä tuskin on villapaitoja, ainakaan noin hienoja! (Tallennus nro2.)

Korvikset turkista.
Hamsteri osti erilaisia
pallokilluttimia vaikka
kuinka!
Sain muutenkin aikaiseksi vaatesaralla. Vein pari nahkatakkia ja yhdet farkut Kauppahalliin korjattavaksi. On eräitä asioita, joita en millään tahdo saada aikaiseksi, ja suutari/vaatekorjausasiat ovat niitä. Samoin on kampaajan varaaminen. Kummassakaan ei pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta niin niitä vain lykkää viikosta toiseen.Takkien korjausta olin suunnitellut kaksi vuotta. Farkut olivat tuoreempi juttu, niissä sauma oli ikävästi purkautunut tasan anuksen kohdalta, mikä näytti aika härskiltä. Onneksi ehdin käyttää niitä vain kerran ennen kuin huomasin.

Nyt alkaa olla nälkä ja viikon olennaiset on jaettu. Painun hakemaan jotain syötävää ennen kuin minusta kasvaa kärttyinen lehmä. Olen jo vähän, mutta nujerran vaivan ennen kuin kukaan itkee. Tarkoitus tavata vielä monen monta elävää yksilöä, mikä on superkivaa, mutta on kaikken etu että syön ensin vähän. (supernössötallennus 3.)




tiistai 8. syyskuuta 2015

K1 III

Koetan olla kaivamatta nenää. Olen huomannut, ettei sitä lentokoneessa voi tehdä salaa. 

Olemme, tai emme oikeastaan enää ole mutta olimme tätä tekstiä kirjoittaessani, palaamassa kotiin Istanbulista kisakaudenavausmatkalta, joka ei jää historiankirjoihin Turkish airlinesin tarjoaman aamiaisen vuoksi, olkoonkin että se maistuu paremmalta kuin koskaan ennen. Ei, K1 Istanbul 2015 jää mieleeni kisana, josta taistelin itselleni ensimmäisen premierliigamitalin.

Kuusi ottelua, ja kaulassa killuu wkf:n leimalla koristettu pronssinen kaunotar. No ei killutin ole edes erityisen kaunis, mutta vähän niin kuin hieno persoona saa rujotkin kasvot loistamaan, tekee vuosien matka tästä mitalista silmissäni upean. Ja jos nyt totuuden linjalle lähdettiin, niin ei se kaulassani enää roiku. Ruumaan se meni, viimeisiä vetelevän matkalaukkuni syövereihin jonnekin likapyykkien ja lahjapukujen väliin.

Tunteet ovat mitalin jälkeen aaltoilleet laidasta toiseen. Pronssiottelussa tuomariäänien ratkettua hyväkseni ennalta ihailemaani kovaa venäläisottelijaa vastaan, hengitin syvään. En halunnut itkeä, vaan hoitaa hommat loppuun etikettiä noudattaen. Välitön märinä säästettäköön arvokisamitalia varten. Kumarsin siis, ja astelin tyylikkäästi pois korotetulta keskitatamilta, ja pillitin vasta vesisilmäistä Kaitsua halatessani.Seuraavat minuutit olivat itkunsekaista hekotusta, ja katsoin paremmaksi vetäytyä pukuhuoneeseen nyyhkimään. Harvat ymmärtävät, kuinka paljon premierliigamitali Honkilahden Sampon pajalla harjoittelevalle hinnerjokilaiselle merkitsee.

Lopunpäivää oli helppo ottaa hymyillen vastaan onnitteluja yllättäviltä tahoilta, olkoonkin että kyyneleet olivat herkässä vielä pitkään. Nyt seuraa itseäni yllättänyt käänne. Niin paljon kuin K1-mitalia olenkin tavoitellut, alkoi finaalien ja palkintojenjaon odotus parin tunnin jälkeen kyllästyttää. Nälkä, väsymys ja yleinen hikisyys kiskoivat minut pumpulista yllättävän nopeasti. Tässäkö tämä oli?

Niin. HKI-Vantaa
Niinpä niin. Lauantai-ilta oli toki mukava, söimme hyvin ja valmistauduimme rauhassa seuraavaan päivään jolloin Titta olisi tulessa. Aamiainen sunnuntaiaamuna maistui, muttei sen ihmeellisemmältä kuin lauantainakaan. Titan sparrina oli hauskaa olla kun kulki kehon yleishakatusta olosta huolimatta. Titan otteluita oli hienoa seurata. Nainen eteni semifinaaliin asti, otteli hienosti hallitsevaa European Gamesvoittajaa vastaa häviten kuitenkin niukasti, ja voitti pronssiottelussa hallitsevan euroopanmestarin 2-1. Taas tunnemyllerrys. Wau. Näin suuriin me tänä viikonloppuna pystyimme.

Titan palkintojenjaosta lähdimme kartsalle, ja tunteeni olivat hämmentävät. Ilo omasta mitalista ja myötäilo Titan upeasta saavutuksesta olivat vaihtuneet penseäksi oman saavutuksen vähättelyksi. Mieli kaivoi esiin kaikki omaa menestystä haalistavat seikat ja olin masentua. Ennen kaikkea mieltä veti matalaksi oivallus siitä, että palkintopallipaikka K1:ssa ei ihan oikeasti hetkauttanut elämäni tärkeimpiä asioita yhtään, eikä siitä aiheutunut euforia kestänyt paria tuntia kauempaa. Aavistin sen jo ennen reissuun lähtöä, mutta kokemus vahvisti teorian. Tällä hetkellä en ole hitustakaan onnellisempi tai vähemmän onnellinen kuin matkalle lähtiessäni. Olen myös varma siitä, etteivät läheisimpäni rakasta minua rahtuakaan enempää kuin viime perjantaina.

Mitalikahvit ystävän kanssa.
Tuskin pitää minusta sen enempää kuin perjantaina,
Mitä lopulta sain? Kolme suurehkoa mustelmaa naamaan, erinäisiä naarmuja sinne tänne, kipeän nilkan ja puujalan. Lisäksi kuusi ottelua, joista on ihana ammentaa kehitettäviä ja vahvistettavia asioita edessä olevalle matkalle, roppakaupalla motivaatiota tähän tehtävään, sydäntälämmittäviä onnitteluja ja myötäilon ilmaisuja, sekä kourallisen itseluottamusta. Voin voittaa kenet vain.


Ainiin. Sain myös parikymmentä uutta seuraajaa instagrammissa ja kosolti kaveripyyntöjä tuikituntemattomilta Facebookissa.