Enttententtententtii

Mikrobiologian tentti on keskiviikkona. Lukumotivaatio on vaihdellut melkoisesti. Tai ei se oikeastaan paljoa ole vaihdellut, melkoisen tasaisesti ollut pakkasella. Välillä innostun. Varsinkin immunologian opiskelu on tuntunut ajoittain suorastaan hauskalta. Sitten on näitä päiviä (lepopäivät on pahimpia):

Herään ennen kuin kukko laulaa, tai oikeastaan jään köllimään ja otan kymmenisen 2-4 minuutin torkkua kunnes se kukko ihan oikeasti laulaa tai ainakin ihan kohta laulaisi jos en sattuisi heräämään urbaanissa ympäristössä. Nousen lopulta johonkin järjettömään kellonlyömään, esimerkiksi 05.47. Avaan koneen ja keitän kahvia. Katselen tovin matseja youtubesta ja teen mielikuvatreenin tai jotakin kirjallista karatehommaa, esimerkiksi vastustaja-analyysejä. Siitä siirryn toisen kahvikupin myötä kouluhommien pariin, ja tunnin pari jaksan keskittyä mainiosti. Tähän asti kaikki hyvin, ja siitä se alamäki sitten alkaa.

Menen kirjastoon ja pystytän koneen yhdeksän maissa. Jaksan keskittyä puoli tuntia, kunnes nälkä alkaa kurnia ja homma menee ruokalistojen selailuksi ja lounasseuran rekrytoinniksi. Pitää syödä hyvin että jaksaa, mutten saa ketään maaniteltua lounaalle vielä 10.15. Kahvihammasta kolottaa, joten haen väliaamukahvin candiosta ja jään suustani kiinni ensin candio-tädin ja sitten jonkun kurssitoverin, kaverinkaverin tai oikeastaan ihan kenen hyvänsä kanssa. Palaan sorvin ääreen vähän ennen yhtätoista, ja pian joku aikaisemmin maanittelemistani ystävistä onkin valmis lähtemään lounaalle.

Koska lounas on yksi päivän ehdottomista tähtihetkistä ja hieno mahdollisuus nauttia hyvästä ruuasta kavereitten kanssa hihittelyn lomassa, venyy lounastauko usein pitkähköksi. Maha täynnä on hyvä palata koneelle tai luennolle, ja kymmenen minuutin tehokkaan opiskelun jälkeen on fiksua ottaa pienet päivätorkut. Mummokin aina sanoo että ”se on ku rahaa laittas pankkii ku nuar ihmine nukkuu”. Parinkymmenen minuutin powernapin jälkeen jaksaa taas tsempata.

Ainiin. Pitää palauttaa pari kirjaa kaupungin kirjastoon, ja kun kerran sinne asti raahaudun niin sama kipaista lähimmäisen kirppiksellä kun on siinä ihan vieressä kivasti. Kirpparin takkeja plaratessa (en tarvitse enää YHTÄÄN) eräs nälkäinen toveri soittaa ja houkuttelee ovelasti lounaalle nro 2, ja pitkällisen pohdinnan jälkeen suostun ehdotukseen. Sieltä palattuani päätän mennä kämpille lukemaan. Se on aina virhe.

I´ll have a big exam on Wednesday so I decided to bake some gingerbread for christmas.

Pystytän koneen, ja huomaan että kahvihammasta pikkuisen taas kolottaa. Keitän kahvia ja plaraan luentoslideja suunnitellen samalla, mitä laittaisin jouluaattona päälle. Saan yhden luennon kahlattua läpi ja huomaan että tiskiäkin vähän on. Tiskaan ja kiikutan täpötäyden roskiksen eteiseen ulosvientivalmiuteen. Matkalla havaitsen eteiseen kertyneen hiekan ja mattoon takertuneet hiukset. Avaan siivouskomeron oven taistellakseni pölynimurin sen syövereistä, ja saan silityspöydän ja pari ämpäriä syliini. (Miksi ihmeessä siivouskomerot tehdään aina niin pahuksen pieniksi?) Tovin rymisteltyäni päätän järjestää komeron, minkä jälkeen pääsen vihdoin asiaan. Olen imuroinnissani loppusuoralla, kun kuulen puhelimen soivan. Hajautuksessa ollut ystävä on palannut Turkuun ja pyytää kahville. Lähden tietysti. Ihmisiä vartenhan täällä ollaan.

Mainion juttutuokion jälkeen palaan kämpille ja avaan taas tietokoneen. Luen yhden bakteriologian luennon puoleen väliin ja alan leipoa pipareita.

Räjäytetään uimahallit

Se iski taas. Vähän yllättäen, niin kuin sillä on ollut tapana, se livahti Aninkaisten sillan alta pyörätielle, tarttui lainajoponi tarakkaan hidastaen valmiiksi tuskaisen verkkaista tahtiani vielä hitusen. Siitä se sujahti oikean lahkeeni alle, hyväili hetken tulehdusta akilleksen ympäristössä ja mönki siitä mieleen ja kostutti silmät.

Viimeksi se hyppäsi autooni kun olin matkalla Turkuun pajalta, mistä olin tulossa seuraamasta lajitreenejä sivusta ja neuvomasta seuramme upeita nuoria naisia keskivartaloon lyönnissä, tekniikassa jota olisin tahtonut olla myllyttämässä itse.

Frustrated for peritendinitis

Turhautuminen.

Akilles on vaivannut nyt MM-kisoista lähtien ja aika-ajoin, kuten tänään, itketysraivottaa. Ympäröivässä kudoksessa on pientä tulehdusta, joka ei tunnu poistuvan kokonaan hyvästä hoidosta ja kunnon himmailusta huolimatta. Peruskuntokauden olisi pitänyt olla täydessä vauhdissa jo pari viikkoa, mielessä on hurjasti asioita joita tahtoisin päästä työstämään innostavan MM-kisareissun jälkeen, mutta edelleen on tyydyttävä polskimaan altaassa, mistä en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Tai no pidin pallerona, mutta silloin se perustui erilaisten rantakivien sukelteluun järvenpohjasta ja hyppimiseen korkealta, ei vesijuoksenteluun senioriväen kanssa. (Näin muuten ihan supertyylikkään vanhan rouvan jolla oli punaisiin uikkareihin sointuvaa huulipunaa ja helmikorvakorut. Ajattelin itsekseni että tuolta minäkin aion näyttää 60 vuoden päästä.)  Lapsena ei sitä paitsi tuntenut kylmää, ja vesi ylipäätään oli ihan nasta juttu. Nyt uimahalli merkitsee minulle julkista vähäpukeisuutta, palelua, punaisia silmiä, jalkasientä ja vettä korvassa.

Tulipas kitistyä. Käännän takkini kertaheitolla ja muutan päiväni suunnan heti. Loppupäiväni on maailman paras. Turhautuneisuus kömpikööt keittiön ikkunasta palotikkaita pitkin alas, ja laahustakoon lähimpään polttokelpoisten jätteiden laatikkoon.

Oikeastaan uinti on ihan kivaa, ja loistavaa peruskuntotreeniä.  Ihan oikeasti, olen todennut muutaman uintikerran jälkeen, ettei se ole oikeastaan yhtään pöllömpää! Ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa ja vesi tuntuu ihan mukavalta kun ensipalelu on mennyt ohi. Altaasta noustua kävely pitävällä kaakelilla tuntuu hauskalta, ihan sama hyökkääkö jalkasieni varpaaseeni vai ei! Kylmäaltaassa tönötyskin on ihan mukavaa, tai ei kyllä ole, mutta saunaan meno kaiken jälkeen on. Uiminen on parasta! Vielä kun osaisi. Jaksan kyllä ihailla uimareitten vauhtia altaassa! Hurjaa hommaa.

Fake it until you make it.

Olen tehnyt tämän saman kierroksen ennenkin. Turhautumisella ja ahdistuksella on tapan hyökätä aina kun niitä vähiten odottaa, ja ajoittainen synkistely lienee inhimmilistä. Hetken tilannetta tuumittua on kuitenkin helppo todeta, ettei kaikki niin hullusti ole. Pystyn tässä vaivaisen tilassanikin tekemään kaikenlaista, treenaamaan vaikkapa kestävyyttä uiden, ja keskikroppaa erilaisin jumpin. Mielikuvaharjoitteissa voin tehdä kaikkea mitä normaalisti tekisin treeneissä, ja aikaa jää hienosti videoiden katseluun ja blogitekstin kirjoittamiseen. Kouluhommiakin pystyy hoitamaan pikkuisen huolellisemmin. Tilanteessa on paljon hyvää kun sen vain päättää nähdä, ja vaikkei sitä kaivamallakaan keksisi, niin vaivaisuuden harmittelu ei edistä mitään eikä auta ketään. Siksi olen päättänyt hymyillä ja kantaa ristini ilolla.

Ja uida.