lauantai 9. elokuuta 2014

Olivan Seminaari Virossa, tota

Antonio Olivan seminaari
Saavuimme Rakvereen tiistaina juuri sopivasti lounaalle ja ensimmäisiin harjoituksiin. Leirin sensei on kokenut kettu Antonio Oliva, jonka systeemiä toteuttamalla karatemenestyjiksi on noussut muun muassa Latvian kiltein ja herttaisin mies Kalvis Kalnins.

Treenin jälkeen Oliva könkkäsi minun ja Kaitsun luo ehdottaakseen, että tekisi minusta kolmen muun Bremeniin tähtäävän urheilijan lisäksi urheilijaprofiilin, jossa kartoitettaisiin vahvat ja heikot alueet ja jonka pohjalta Antonio määräisi meille joitakin harjoitteita leirin aikana erillään muista. Profiili antaisi vinkkejä MM-kisohin valmistautumiseen. Sehän sopi. Seuraavana iltana istuimmekin muiden profiiliurheilijoiden kanssa piinapenkissä vastailemassa enemmän ja vähemmän hankaliin ottelullisiin kysymyksiin, kuten ”Kuinka hyvin ottelet kun vastustaja on liikkuva”, ”Kuinka vahva olet viimeisellä 30 sekunnilla”, ”Kun sinusta saadaan piste, otetaanko se päästä, vartalosta vai kaadoin ja millaisessa tilanteessa”?  Tavallisesti nämä profiilit tehdään videoanalyysin pohjalta, mutta koska aikaa siihen ei ole, meidän piti miettiä näitä kysymyksiä itse. Rasittavaa mutta hyödyllistä.

Sain profiilini pohjalta kehotuksen harjoitella mm. tilannetta, jossa olen johdolla 1-0 ja lisään johtoani, sekä tilannetta jossa säilytän 0-0 tilannetta mahdollisimman pitkään. Tämä saattaa olla viisas taktiikka vastustajan ollessa stara. Tällöin kertoimet paranevat, mitä pitemmälle ottelun saa pidettyä tasoissa. Tuomareilla, jotka eivät lähtökohtaisesti ole pohjoismaitten ja balttian ottelijoiden puolella, on tällöin aikaa oivaltaa että ”hei, tuo suomalainenhan puolustaa tosi hyvin ja on muutenkin tosi hyvä”, minkä jälkeen he saattavat antaa pisteitä myös varsinaisista suorituksista.

Valitettavasti kilpakarate on poliittisesti kovasti värikästä, eikä Pohjoismaiden ja balttian karatejohto ole pärjännyt politikoinnissa Turkin, Ranskan, Japanin, Egyptin ja Iranin kaltaisille mahtimaille kovinkaan hyvin. Suomalaisia tuomareita on hyvin vähän, ja em. maiden tuomareita paljon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meikäläisten täytyy olla todella hyviä voittaakseen isojen organisaatioiden ottelijoita. Virheille ei ole sijaa, ja tekniikan täytyy olla niin hyvää, ettei jossittelun varaa jää. Tämäkään ei aina riitä, vaan esimerkiksi japanilaista tai ranskalaista vastaan otellessa on syytä ymmärtää, ettei päähän lyönti kannata. Jos osuma on vähänkin reippaampi, seuraa varoitus varmasti. Jos kontakti ei ole riittävä, piste jää saamatta heikon etäisyyden vuoksi ja jos suoritus on hyvä, piste voidaan mitätöidä vaikkapa tehottomuuteen vedoten. Näissä otteluissa varminta olisi ottaa pisteitä joko päähän potkuilla tai vartaloon lyönneillä.

Elämä ei aina ole reilua, ja urheilu nyt ei varsinkaan ole. Nämä asiat on hyvä tietää ja ottaa huomioon, mutta niiden vuoksi tuskastuminen ei auta menestymiseen. Ainakin tiedän suuren mitalin saavuttaessani, että olen ollut oikeasti kilpasiskojani parempi.

Lipsahdin leirireportaasissani nyt hippasen sivuraiteille ja palaan nyt pääradalle. Leiri on ollut taktiikkapainotteinen ja kilpailuun valmistavalle kaudelle siksi erittäin sopiva. Eilen perjantaina paikalle saapui Latvian maajoukkueen kärkiottelijat Kalvin Kalnin, Ruslan Sadikovs ja Viktoria Rezajeva, joiden kanssa olimme heinäkuun alussa kahden viikon leirillä Latvian Ventspilsissä (Leirille osalistui urheileijoita myös Valkovenäjältä ja Venäjältä). Heidän mukaantulonsa nosti leirin tasoa taas pykälän ylöspäin, ja meno on ollut kolmissa viimeisissä treeneissä huikea.

Viime treeneissä harjoittelimme kertauksena jo oppimiamme asioita vapaasti. Harjoittelin Viktorian kanssa mm. puolustuspeliä johtotilanteessa. Tehtävänäni on tällöin olla vastustajaa aina askel kaksi edellä. Tämä tarkoittaa, että minun tulee liikahtaa pois tähtäimestä aina ennen kuin vastustaja ehtii hyökätä, tai hyökätä itse ensin. Harjoite sujui kelvollisesti, ja liikuin vauhdilla sivusuuntaan Viktorian painostaessa vahvasti. Ahtaassa salissa törmäsin kuitenkin takanamme seisovan Tanelin (yksi profiiliurheilijoista, Viron pitkänhuiskea kultapoika jolla takataskussa mm. nuorten MM-kultaa) puolitoistametriseen jalkaan. Väänsin oikean nilkkani, huusin ja kiroilin taas tarpeettomasti suomeksi ja könkkäsin telakalle vaatien jäitä. En hermostu herkästi mutta nyt sattui. Jäitä ei ollut heti saatavilla, joten köytin nilkkani tiukkaan pakettiin vyölläni ja nosti seinää vasten ensi hätiin. Jollakin valkulla oli antaa kodeiinia, ja nappasin sitä tarpeeksi. Kipu oli kova ja tuli aaltoina. Toivon että mitään ei ole mennyt pahasti rikki ja nilkka on vain herkistynyt Latvian leirillä sattuneesta pienestä nyrjähdyksestä. Maanantaina menen Suomessa lääkäriin ja saan tietää kuinka asiat ovat.  Omalta osaltani leiri on kuitenkin nyt ohi. Varsin harmistuttava juttu, mutta minkäs teet. Onneksi teloin itseni vasta kolmanneksi viimeisissä treeneissä ja niissäkin vasta viimeisellä puolituntisella.

Nyt istun hostellissa jalka tiukassa teipissä nostettuna pöydälle tietokoneen viereen. Tällä hetkellä ei satu, mutta ei kyllä satu etusormenpäässä eilen tykyttänyt kynsivallintulehduskaan, joten tuskattomuuteni saattaa olla hyvän lääkityksen ansiota. Lupasin veljelleni olla varaamatta jalalle painoa ennen kuin se on kuvattu, ja tytöt kävivät metsästämässä minulle luudan kainalosauvaksi. Pihistivät sen jostain portaiden alta kun eivät löytäneet siivoojarouvaa mistään. Aika skulahtaneelta tuo kapistus näyttää, tokkopa rouva sitä kaipaa.

Könkkäämpä nyt hostellimme keittiöön hakemaan jääpussin, jonka leirin pääorganisaattori Mehis kävi minulle viinakaupasta hakemassa. Hauska mies, (tarjoutui menemään kanssani naimisiin, sillä virolaisen sanonnan mukaan "häihi mennes parantub" tai jotain sinne päin), oli 6 vuotta Viron painiliiton johdossa ja nyt johtaa karateliittoa. Puhuu suomea ja nauraa räkäisesti.


perjantai 8. elokuuta 2014

Blogia tota

Sunnuntai oli viikkoni suloisin päivä, vaikka olin aluksi pilata sen pitämällä kynsin hampain kiinni huonosta tuulestani. Toisaalta juuri toivoton alku oli edellytys päivästä niin erityisen tehneelle täyskäännökselle.

Mökötin kämpillä ja vihasin itseäni ja maailmaa ilman että kumpaankaan olisi ollut syytä.  Kammioni kuumuus hätisti minut lopulta ulos hikoilemaan ja päädyin polkemaan rantakassi muassani kohti satamaa, joka vielä eilen illalla oli täynnä elämää. Käynnissä ollut tapahtuma ei ollut vielä ohi, mutta menehtymään päin. Sunnuntaina ennen kello yhtätoista liikkeellä oli enimmäkseen vanhuksia ja lapsiperheitä, joita väistelin rämisevällä kulkuneuvollani kunnes neonkeltaiseen liiviin pukeutunut mies kehotti minua taluttamaan. Tottelin, mutta koska olin päättänyt olla huonolla tuulella, varoin visusti hymyilemästä kenellekään, vähiten tuolle työtänsä tekevälle miehelle. Livuin pyörääni taluttaen ohi lukemattomien metrilakukojujen katsellen väenvilinän vähyydestä pettyneiden käsityöläisten pakotettuja hymyjä. Sain syvennettyä mieleni mustuutta harmistumalla myyjäparkojenkin puolesta. Raahustin satamaan asti vain kääntyäkseni takaisin.

Olin yrittänyt tavoittaa ystävääni huonolla menestyksellä. Sain lisäsyyn surkeiluun. Poljin kenossa kypärin kohti Samppalinnan maauimalaa ja näin matkalla kaksi ärsyttävän hyväntuulista kurssikaveriani pyöriensä vieressä keskustelemassa iloisin ilmein keskenään. Päätökseni murjottaa oli luja, ja poljin siis ohi kaksikkoa näkemättä. Saavuin Samppalinnaan, nukahdin aurinkoon ja heräsin hikoiluuni. Hien mukana pyyhkeelle oli valunut osa ihmisenä olemisen tuskastani ja nöyrryin lopulta soittamaan toiselle ystävälleni udellakseni tämän suunnitelmia hellepäivän varalle. Riemastuin kiireellisestä kutsusta Ruissaloon seuraamaan purjehduskilpailua, jossa yhteinen ystävämme oli osallistujana.

Hyvä tuuli nosti päätään. Kiidin kämpille vaihtaakseni pyörän volvoon ja kaapatakseni jääkaapista siellä nököttävän yksinäisen munan evääksi.  Oivalsin ensimmäisissä valoissa, etten tiedä miten määränpäähäni ajetaan ja että munan kuoriminen on kovin hankalaa liikenteessä. Nämä oivallukset tapahtuivat samoissa valoissa joissa viritin navigaattoria vain todetakseni sen tiltanneen. Orastava hyvä mieli siirtyi kiukun tieltä, ja ajoin puhisten suuntaan jonka ounastelin olevan oikea. Ei se ollut. Parin turhautuneen ja itkunsekaisen puhelun, tarpeettoman kiroilun ja yhden liikennevaloissa käydyn ohjeistuskeskustelun jälkeen pääsin kuin pääsinkin perille. En nähnyt ystävääni missään, ja kahdeksannen tuloksettoman puhelun jälkeen aloin käydä murhanhimoiseksi. Haahuilin rannalla ja tunsin itseni idiootiksi.   

 Tavoitin viimein tämän puhelimeensa vastaamattoman paskiaisen vain kuullakseni hänen olleen juuri surffaamassa ja akun loppuneen. Ymmärsin ettei minulla oikeastaan ollut mitään oikeutta olla vihainen, ja sekös kismitti. Hyvä kiukku meni ihan hukkaan. Tyyppi pyysi anteeksi ja tarjosi vielä kahvit hyvitykseksi. Mökötä siinä sitten. Viisas mies.

Pilvi pääni päällä alkoi hälvetä. Olin missannut aamutoilailuissani alkukierrokset mutta näin keräilyt ja finaalin. En ole koskaan ennen seurannut purjehdusta ja käsitykseni siitä ennestään perustui pelkkään ystävältäni onkimaan teoriatietoon. Tästä huolimatta finaali jännitti. Järjetöntä. Mielenkiinto säilyi alusta loppuun, sillä tilanteet vaihtuivat hyvin nopeasti ja totaalisesti ensimmäisestä kierroksesta viimeiseen. Kärki- ja häntää pitävä miehistö vaihtuivat yhtenään. Hieno laji! Ystävämme ylsi parinsa kanssa tässä osakilpailussa hopealle varmistaen itselleen samalla SM-hopean. Jälkeenpäin kisan voittanut virolaiskaksikko hylättiin, ja osakilpailun mitali siis kirkastui.

Voittoisa toverimme tarjosi meille ainutkertaisen mahdollisuuden koittaa purjehdusta kanssaan ja olin haljeta innosta. Ryntäsin siis vaihtamaan biksut vähän paremmin päällä pysyvään versioon ja säntäsin rantaan ensimmäisenä. Pienen älyllisen ponnistelun jälkeen onnistuin pukemaan valjaat päälle oikein päin ja pääsimme starttaamaan. Järkytyin aluksi tajutessani, ettei missään ole varsinaista kahvaa josta pitää kiinni, ja lauta liikkui varsin kovaa. Sain kehotuksen vain koettaa pysyä pystyssä ja olla lyömättä päätä keskellä olevaan puomiin. Tottelin. Purjehduksen ajan tein parhaani mukaan sen mitä kulloinkin ohjeeksi sain, ja tehtäväähän riitti. Puuhaa oli valtavasti, ja säntäilin pitkin ja poikin huomattavasti vähemmän hallitusti kuin ystäväni kiskoen milloin mistäkin narusta. Jossain kohtaa tohinaani olin ilmeisesti potkaissut jalkani johonkin kannen metalliseen objektiin, sillä kannen veriset jalanjäljet eivät olleet lähtöisin miehistömme ketterämmältä kaverilta. Pienet tahrat eivät haitanneet vähääkään ja nautin hetkestä täysillä. Tuntui huikealta roikkua valjaiden varassa ja vain fiilistellä neljäysin kiitoa vettä pitkin.

Rantauduttuamme kurkkasin jalkapohjaani ja koikkelehdin rantavahdin luo paikkaamaan sinne ilmestynyttä reikää. Olin yhtä hymyä, niin kuin olin koko loppupäivän.

Ymmärrykseni purjehduksesta lisääntyi kerta heitolla valtavasti, ja samalla lajin ihailu. Jo pelkässä aivottomassa ohjeiden noudattamisessa sai skarpata täysillä. Voin vain hämmästellä, kuinka vaikeaksi homma menee kun pitää jatkuvasti havainnoida tuulta ja miettiä reittejä, huomioida muut kilpailijat, edetä sääntöjen mukaisesti ja olla vielä nopea. Kilpapurjehdus vaatii varmasti samankaltaista mentaalista kylmäpäisenä säilymistä kuin kilpakarate. Se on suuri haaste, kun muuttuvia tekijöitä on koko ajan liikaa. Täydellistä suoritusta ei ole olemassakaan.


Nyt istun virolaisessa hostellissa Rakveressa odotellen perjantain ensimmäistä treeniä. Banaani on pakattuna treenikassiin, sillä setti tulee olemaan miltei kolmituntinen. Nälkähän siinä ehtii tulla, vaikka eestiläiselle aamupuurolle voisikin säveltää jonkinlaisen ylistyksen. Ei senkään teho viittä tuntia kestä.


maanantai 4. elokuuta 2014

Marjoja ja jogurttia.

Hämmentävää. Edellisen tekstin kohdalla lukee torstai, vaikka olen varma päivän olleen perjantai. Se oli perjantai! Yhtäkaikki, päivästä tuli päätökseni mukainen. Näin paljon ystäviä, nautin auringosta ja illalla kiskoin rautaa enemmän kuin viimeksi niin tehdessäni. Maastoveto 125 kg, JARRRRRRRRRR!

Hyvä puntti johdatti mukavasti kevennettyyn viikonloppuun. Tiistaina alkaa  kuuden päivän leiri Viron Rakveressä ja rutistukseen on hyvä lähteä levänneenä. Lauantain lajitreeni seuran ihanien tyttöjen kanssa sujui mukavasti. Nuori polvi on jo sen verran taitavaa, että haasteellisemmatkin ottelutaktiikan ymmärrystä vaativat harjoitteet sujuvat sen verran hyvin, että saan niistä ihan oikeaa harjoitusta kotisalilla. Hieno tilanne.

Mitä taktiikan harjoittelu karatessa oikein tarkoittaa? Esimerkiksi lauantain harjoituksessa treenasimme tilanteita, joissa vastustaja on aggressiivinen, jatkuvasti lähelle pyrkivä tekniikkalinko. Jotkut ottelijat ovat tällaisia perusluonteeltaan, mutta sellaisetkin jotka eivät ole, joutuvat heittäytymään rooliin tappiolla ollessaan ja ajan käydessä vähiin. Tällaista herhiläistä vastaan otellessa yksi hyvä tapa johdon pitämiseen on liikahtaa pois tähtäimestä aina juuri ennen kuin vastustaja saa palikkansa hyökkäysvalmiuteen. Tuomarit eivät kuitenkaan pidä jatkuvasta pakoilusta ja siitä varoitetaan, joten se ei riitä rakaisuksi. Yksi hyvä tapa on lopulta jäädä paikallee ja lyödä/potkaista/kaataa vastaan herhiläisen hyökätessä. Toinen vaihtoehto on plokata hyökkäys ja hyödyntää jälkitilanne, tai ns. countraus, jossa vastustaja saadaan hyökkäämään hieman liian kaukaa, otetaan itse vielä hieman taaksepäin ja niitataan kaveri ilmasta tämän hyökätessä. Kolmas vaihtoehto on hyökätä itse ensin, sillä yleensä omaa hyökkäystä metsästävän ottelijan puolustuvalmius on heikko.

Näiden teemojen parissa temmelsimme siis lauantaina. Sanoin juuri harjoituksen sujuneen mukavasti, ja se onkin melkein totta. Pääni sisällä kuitenkin myllersi ja meinasin turhautua. Muutaman heikommin menneen harjoitteen jälkeen yritin viiiieeeeeelä enemmän ja patahan siinä meni jumiin. Yksi suuri ja pitkäjänteistä työtä vaativa haaste minulle on löysätä vähän nutturaa ja suostua epäonnistumisiin, joita karateharjoitukset ovat täynnä. Kyetäkseen oikeisiin, luoviin, teknisesti laadukkaisiin ja nopeisiin suorituksiin joka tilanteessa on pysyttävä tyynenä ja rentona. Epäonnistumisen pelko tai pakko-onnistumisen tunne teurastavat tyyneyden ja jähmettävät olemuksen helpommin kuin helle sulattaa jäätelön.
Toki treeneissä tuli onnistumisiakin, ja leikkasin esimerkiksi sivuliikkeeseen lähteneen kaverini hienosti vielä työstövaiheessaa olevalla tekniikalla.

Se  karatesta tältä erää. Lauantai oli kevennetty ja lajitreeni oli siis päivän ainoa harjoitus. Treenin ja Vähäjärvessä pulahtamisen jälkeen keräsin punaherukoita pakkaseen melko vähän suhteessa syötyjen karviaistn määrään ja karautin uljaalla volvollani kotitöllin kautta Turkuun. Vietin mukavan illan ystävien seurassa, ja heräsin sunnuntaina upeana alkavaan aamuun.

Noustessani sängyltä tapahtui kuitenkin jotain selittämätöntä ja vietin koko ihanan aamun synkin miettein, katkeruudessa ja itsesäälissä pulikoiden. Käsittämätön juttu. Joskus sitä ilman mitään järkevää syytä vaipuu pimeyteen, ja se ettei tälle löydä itselleen oikeutusta vain syventää sävyä. Katkerien tunteitten mustan arkun päälle lätkäistään tarra jossa lukee "Yltäkylläisyydessä ja auvossa kylpevän kiittämättömän paskiaisen, Emma Arosen, sielun saasta. Älä avaa."

Onneksi sunnuntai teki jossain kohtaa täyskäännöksen ja oli lopulta maailman paras päivä (taas). Palaan tähän vielä myöhemmin, mutta nyt on saatava ruokaa, tai vaivun jälleen synkyytteen. Olen Sonkissa (lapsuuden koti Hinnerjoella) ja jääkaappi on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin tyhjyyttään kumiseva ja pienempi versio Hämeenkadun kämpillä.

Näihin tunnelmiin.